~ I Can Find You 13

Louisin näkökulma:

Saavuimme poikien kanssa Skotlantiin. John oli luvannut tulla hakemaan meidät. Hän oli sanonut että hänellä on punainen tila-auto. Etsin katseellani autoa. Pian löysinkin hänet. Suuntasimme kohti autoa.
"Moi. Mahatko sä olka John ?" Kysyin ehkä minun ikäiseltä mieheltä.
"Ja ootko sä Louis ?" Hän naurahti.
"Sama ihminen." Hymyilin.
"Noniin mennään autoon. Kerro matkalla kuinka Debbie on sulle noin tärkee kun tänne asti oikein tulit." John sanoi ja istui kuskin paikalle. Itse menin pelkääjän paikalle. Pojat menivät taakse.
"No mähän pelasti jo kerran Debbien hengen." Sanoin ja katsoin ulos.
"Olitko sä se poika joka esti sen itsemurhan ?" John kysyi ihan äimänä, mutta keskittyi silti ajamiseen.
"Joo." Sanoin hiljaa. John vain nyökkäsi. Muut pojathan eivät tiedä, eikä ilmeisesti Johnkaan. Paitsi tietenkin Zayn. Haluan nähdä Debbien elossa. John pysähtyi vanhan kivitalon eteen jossa oli kaunis piha.
"Mä kerroin jo isoäidillemme, Annielle ja isoisällemme Greigille, että tulette." John sanoi ja nousi autosta. Menimme sisälle taloon ja vanha pariskunta, varmaankin Annie ja Greig, tulivat meitä vastaan.
"Onpa kiva nähdä millaisia kavereita meidän pikku Debbiellä on. Mutta kamalaa tavata tälläisissä merkeissä. Kukaan ei ole nähnyt häntä." Annie sanoi itkuisena. Menin halaamaan tuota suloista vanhaa rouvaa.
"Asiasta miljoonanteen. Eikai se Directioer tiedä että olemme täällä ?" Niall sanoi vilkuillen ympärilleen, kuin joku saattaisi tappaa hänet.
"Ai Amber ? Ei tiedä." John hymyili.
"Mutta pojat teitä varmasti väsyttää ja nälättää lennon jälkeen. Tulkaa hakemaan ruokaa." Annie sanoi ja lähti kohti keittiötä. Seurasimme perässä ja saimme teetä ja leipiä. En pystynyt syömään sillä halusin Debbien luo. Muut söivät mutta minä nojasin käsiini ja haroin hiuksiani.
"Mä lähen ettii Debiä." Sanoin ja nousin pöydästä.
"Ethän sinä poika kulta osaa liikkua täällä." Greig sanoi. Ai en osaa ?
"Aijaa. Mä kun luulin että asuin täällä 10-vuotiaasta 17-vuotiaaks asti ja siit on neljä vuotta." Sanoin, nappasin puhelimeni ja lähdin ulos. Oli jo hämärää joten oli myös hieman viileää. Lähdin kohti kylää. Sieltä voisin lähteä läheiseen metsään.

Pääsin kylään metsän reunalle. Olin törmännyt muutamiin vanhoihin ihmisiin ja kysellyt ovatko he nähneet Debbietä, mutta kukaan ei ollut nähnyt. Olin nostanut hupparini hupun päähäni ja pidin käsiä taskuissa. Katselin ympärilleni etsien yhtä tiettyä polkua jonka varrella olen suudellut monia monia tyttöjä, mutta yhtä tiettyä en, Debbietä. Sitä polkua kutsutaan pusupoluksi. Olen aina halunnut suudella häntä sillä polulla, mutta en ole koskaan saanut tilaisuutta. Löysin vihdoin polun ja lähdin kulkemaan sitä. Olin päässyt ehkä puoli väliin ja kylä ei enään näkynyt. Kuulin radahduksen takaani. Käännyin katsomaan. Näin kuin jokin olisi mennyt puun taakse piiloon. Se oli varmaan jokin eläin. Jatkoin matkaani ja samassa joku tarttui minuun ja laittoi nahkahanskaisen käden suuni eteen. Tulijalla oli jokin kangas kädessä ja siinä oli jotain ainetta. Menetin tajuni.

Debbien näkökulma:

Heräsin kauhessa päänsäryssä tunkkaisessa talossa. Huomasin pian että raajani oli sidottu, suunikin edessä oli ilmastointiteippiä. Viimeisin muistikuvani oli talosta. Joku tarttui minuun ja minulla pimeni. Katselin ympärilleni, olin jossain pienessä rakennuksessa sillä täällä oli vain sänky, ovi, pieni pöytä ja yksi ikkuna. Pian ovi aukesi ja sieltä astui tumma hahmo. Hän seisoi valoa vasten ja näin vain mustan hahmon, jolla oli kiharat hiukset. Hahmo tuli lähemmäs ja näin hänen kasvot, hänellä oli vasemmassa poskessaan arpia ja hän näytti ihan. Harryltä. Tuo on se mies joka yritti raiskata minut Pariisissa. Hän kyykistyi eteeni.
"Tällä kertaa teen sinusta ja viidestä idiootista lopun. Mutta sitä ennen teen sen mikä viimeksi jäi kesken."  Mies sanoi ja nousi ylös. Hän lähti rakennuksesta. Rupesin itkemaan. Minua pelotti. Minuun sattui. Hän oli varmaan heittänyt minut tänne. Istuin seinää vasten ja itkin. Käteni oli sidottu taakse joten en voisi edes yrittää avata jalkojani tai repäistä teippiä.

Heräsin oven aukeamiseen ja kuulin hirveän tömähdyksen. Avasin silmäni ja näin miehen taas tulleen. Katsoi mitä hän oli heittänyt. Louis. Kyyneliä vieri poskilleni. Mies otti köyttä ja sitoi Louisin. Hän oli huumannut Louisinkin sillä hän oli aivan eloton.
"Voi vittu kun teit on näin paljon ! En kerkee vieläkään pitää sulle seuraa." Mies sanoi ja kyykistyi eteeni. "Mutta nyt sä tottelet mua tai tapan ton pojan ennen sua." Hän sanoi ja kiskaisi minut ylös. Minua pelotti. "Jos sä yhtään yrität estää sä kuolet tai toi kuolee." Hän sanoi ja osoitti Louisia. Nyökkäsin pienesti ja mies virnisti. Kyyneleet tulvi silmistäni. Mies avasi housujeni napin ja vetoketjun ja laski ne polviini. Hän laittoi kätensä aluksi alushousujeni päälle ja liikutteli siinä. Mies näytti tyytyväiseltä. Minua ahdisti ja pelotti. Hänen puhelin soi.
"Äh. Haistakoon paskan kuka soittaa." Hän sanoi ja vetäisi housuni takaisin ja laittoi ne kiinni. Sen jälkeen hän tönäisi minut istumaan maahan. Hän otti puhelimen taskustansa ja vastasi siihen. Hän meni ulos. Haluan pois. Katsoin Louisia. Hän oli tullut tänne asti minun vuokseni. Hän oli yhä huumeissa ja ei ollut tajuissaan. Kyyneliä valui poskilleni.

Johnin näkökulma:

Louisia ei näkynyt vielä ja päiväkin oli jo kerennyt vaihtua. Eikai hänelle ole käynyt jotain. Etsin puhelimeni ja yritin soittaa Louisille mutta hän ei vastannut.
"Lähetään Louisin perään. Kukaan ei saa jäädä yksin." Komensin muita poikia ja lähdin ulos. Oli todella pimeää. Mietin hetken missä Louis saattoi olla. Muistin kylän vieressä olevan polun, jota kutsutaan pusupoluksi, ja se menee metsään. Varmaan jokainen nuori on suudellut siellä elämänsä rakkautta. Myös Louis.
"Mennään katsomaan metsästä." Sanoin pojille ja lähdimme kohti kylää. Pääsimme kylän reunalle, pusupolulle.
"Mennään tonne." Sanoin ja olin jo menossa kun en enään nähnyt muita poikia kuin Liamin.
"Mi-mi-mihin muut katosi ?" Liam sanoi. Mitä täällä tapahtuu ?
"En tiedä." Vastasin pelokkaanaa.
"Zayn ! Harry ! Niall !" Rupesimme huutelemaan. Pysyimme koko ajan yhdessä ettei meillekin tehdä jotain.
"Hei kato !" Liam sanoi ja osoitti maahan. Hän osoitti huivia. Harrylla oli huivi kun lähdimme. Kyykistyimme huivin viereen. Katsoimme toisiamme.
"Tä-tämä on Harryn huivi." Liam sanoi ääni väristen. Nousimme ylös kun kuulimme rasahduksen. Koitin soittaa Zaynille. Kuulimme hänen puhelimensa jossain. Lähdimme kohti ääntä. Löysimme viisi puhelinta. Otimme puhelimet ja tunnistimme jokaisen. Debbien, Zaynin, Louisin, Niallin ja Harryn puhelimet.
"Nyt me ei enään jatketa kahdestaan. Haetaan apua." Sanoin ja lähdin kohti kylää. Pian Liam juoksi minut kiinni ja lähdimme kohti poliisilaitosta. Pääsimme poliisilaitokselle ja aloimme hakkaamaan ovea. Pian keski-ikäinen poliisi, joka on tuttumme, avasi oven.
"No John. Mikäs sinut tuo tähän aikaan tänne ?" Poliisi, eli Charles, kysyi.
"Muistatko Debbien ?" Kysyin hädissäni samalla kun pääsimme sisälle.
"Tottahan minä hänet muistan. Onko hän täällä käymässä ?" Charles kysyi ja istui pöytänsä taakse.
"On. Mutta olin eilen käymässä kylällä ja kun pääsin kotiin hän oli kadonnut." Aloitin.
"Niin samana päivänä yksi meistä, One Directionista, soitti Debbielle John vastasi puhelimeen. Lähdimme lähes heti Lontoosta tänne ja nyt meistä kaikista seitsemästä me kaksi on enään jäljellä. Löysimme metsästä muiden puhelimet ja yhden meistä, Harryn, huivin." Liam jatkoi. Charlesin ilme vakavoitui kun hän kuuli sanat One Direction ja kadonnut.
"Eli otetaanpa uusiksi. Sinä olet One Directionin jäsen ?" Hän kysyi ja osoitti Liamia.
"Joo. Olen Liam." Liam sanoi.
"Ja teitä on bändissä yhteensä viisi ? Ja neljä on kadonnut ? Samoin kuin Debbie ?" Charles jatkoi ja kirjoitti jotain samaan aikaan.
"Niin." Liam sanoi.
"Ja kaikki viisi katosivat täällä ?" Charles kysyi ja nosti katseensa meihin. Nyökkäsimme vastaukseksi.
"Ja löysimme jokaisen viiden puhelimen metsän reunalta, sekä Harryn huivin joka hänellä oli päässään ennen kuin hän katosi." Sanoin.
"Selvä. Soitan apua." Charles sanoi ja otti puhelimen käteensä.

Debbien näkökulma:

Minulla oli kylmä. Katsoin vain Louisia. Hän oli vielä maassa elottomana. Käänsin katseeni ikkunasta ulos. Oli pimeää. Samassa kuulin muminaa. Käänsin katseeni Louisiin. Hän liikahti. Ovi pamahti auki. Sisään astui ensin kolme miestä joilla oli jokaisella yksi mies, sen jälkeen sisälle tuli mies joka oli ottanut minut ja Louisin kiinni.
"Kiitti kun vittu soititte sillon kun olin juuri pääsemässä asiaan tytön kanssa !" Mies karjui. Hyvä kun soittivat. Miehet sitoivat tuomansa ihmiset ja kaikki neljä lähtivät. Katsoin uusia ihmisiä. Tunnistin kihara päisen pojan, Harry. Katsoin vielä tarkemmin ja tunnistin myös Zaynin ja Niallin. Jokaisen poika taisi olla huumeissa sillä haavoja ei ollut. Käänsin katseeni Louisiin hän makasi maassa ja liikkui hieman.

Louisin näkökulma:

Heräilin hirveässä kivussa. Makasin kyljelläni maassa. Yritin ottaa käsiäni selkäni takaa, mutta en saanut niitä, ne oli sidottu yhteen. Katselin ympärilleni. Näin sängyn ja pienen pöydän. Yritin nousta istumaan. Onnistuinkin lopulta. Katsoin tarkemmin huonetta. Olin ränsistyneessä mökissä. Katsoin seinustalle. Näin nais hahmon. Jalkani ja käteni oli sidottu. Olisiko tuo Debbie ? Käänsin katseeni toiseen suuntaan. Näin kolme hahmoa makaamassa maassa. Tunnistin pojat. Niall, Zayn ja Harry. Käänsin katseeni naiseen. Hän itki selvästi.
"Deb ?" Kysyin varovasti. Nainen käänsi katseensa minuun. Näin kuinka kuun valo osui hänen silmiinsä. Nuo silmät, ne ovat Debbien ! Hänen suunsa oli teipattu. Hänen poskilleen valui lisää kyyneliä.
"Rakas..." sanoin hiljaa ja kyynel valui poskelleni. Haluan hänen viereensä. Olin juuri lähtemässä ryömimään hänen luokseen kun hän pudisti päätään. Samassa ovi aukesi.
"Jaa sä ootki herännyt." Ovesta tullut mies karjui ja tuli luokseni. Hän on se mies Pariisissa. Hän otti teippirullan ja katkaisi siitä palan.
"Nyt sä et pääse huutamaan niin teitä ei löydetä. Mä teen teistä lopun. Mutta sitä ennen." Hän sanoi ja laittoi teipin suulleni ja nousi. Mies käveli Debbien luo ja riuhtaisi hänet ylös. Näin kuinka Debbien kyynelet tippuivat lattialle. "Sitä ennen mä teen sen mikä jäi Pariisissa kesken." Mies jatkoi lausettaan. Kyynel valui poskelleni ja viha vallitsi minut. "Sulla on oikein kivat vaatteetki." Mies virnisti ja silmäili Debbietä. Hän ei sitä tee niin kauan kuin nimeni on Louis William Tomlinsson ! Miehen puhelin soi. "Voi paska ! Aina meitä häiritää !" Mies huusi ja heitti Debbien takaisin maahan. Mies vastasi puhelimeen ja lähti ulos. Huomasin ettei täällä ole kuin ikkuna ja ovi mistä pääsee ulos. Voi paska ! Mutta puhelin soitto tuli oikeaan kohtaan, eipä pääse kiusaamaan minun, huom minun, tyttöystävää ! Debbie itki taas tai eihän hän missään välissä ole varmaan lopettanut sitä. Yritin riuhtoa käsiäni auki mutta en onnistunut. Toivottavasti Liam ja John löytää meidät ennen kun mies kerkeää raiskata Debbien tai tappaa meidät.

//jea uus luku. Anteeks että tulee tämmöi fic mutta halusin kokeilla millasii osaan kirjottaa :) ja kiitos jos kommaattee mitä mieltä ootte xd